Alex Schulman:"Minulla on kysymys – missä ovat kaikki onnelliset suomalaiset?"
Alex Schulman on luultavasti tunnettu kirjailija Suomessakin. Alexilla on Dagens Nyheterrissä vakituinen palsta. Alexin isä on suomalainen ja äiti ruotsalainen ja moemmat suvut ovat tunnettuja sukuja.
Nyt Aelx kirjoitti aihessta "Jag har en fråga – var finns alla lyckliga finländare?", siis 'Minulla on kysymys – missä ovat kaikki onnelliset suomalaiset?'
Tässä tulee vapaa (huono) Google-käännös Alexin tekstistä:
En usko että Alex, eikä Dagens Nyheterikään, ole minulle vihainen jos julkaisen hänen tekstinsä postauksessani. Olkaapa hyvät!
Suomi on vuodesta toiseen maailman onnellisimpien maiden listan kärjessä. Silti kaikki suomalaiset näyttävät niin syvästi onnettomilta, kirjoittaa Alex Schulman. Jokainen tapaamani suomalainen on näyttänyt syvästi onnettomalta.
En nostaisi sitä esiin tai kirjoittaisi siitä, ellei maata pidettäisi kahdeksantena peräkkäisenä vuotena maailman onnellisimpien ihmisten asuinmaana. Sijoitus ensimmäiseksi World Happiness Reportissa, jossa listataan vuosittain onnellisimmat maat.
En ole koskaan saanut tätä toimimaan. Missä kaikki nämä onnelliset ihmiset ovat? Miksi et koskaan katso niitä?
Isä oli suomalainen, aina onneton, ja joka kerta kun hän lapsuuteni aikana matkusti kotimaahansa, hän palasi masentuneena, ja hänellä oli aina memma mukanaan. Isä kertoi minulle, että se oli Suomen vastine rullatortulle– makeiselle, joka rakensi maata – ja muistan memman erityisen surullisena jälkiruokana, joka maistui saastuneelta ja tarttui kitalakeen. Se oli ensimmäinen kuvani Suomesta ja suomalaisista, isoäidistäni, isäni jättämässä pahvilaatikossa, jossa se makasi himmeästi kimaltelevana, ikään kuin joku olisi leikannut palan kakkua jäätyneestä, likaisesta järvestä. Olen aina ajatellut, että maalla, joka rakastaa mämmiä, on varmasti hyvin vähän muuta syytä olla onnellinen.
Tuo mämmi juttu todella väritti minua. Olen aina säälinyt suomalaisia, joiden on pakko asua Suomessa.
Sitten menin itse Suomeen ja olen nähnyt maan omin silmin monta kertaa. Istuin muutama vuosi sitten julkisessa saunassa Helsingissä. Muutamia keskusteluyrityksiä, vastahakoisesti suustaan heitettyjä lauseenpätkiä, ja sitten taas hiljaisuus. Istuimme siinä hiljaa katsellen matalaa, harmaata taivasta, ja sattui niin, että katsoin heitä silloin, tovereitani, ja varomattomina hetkinä havaitsin heidän katseissaan jotakin, tyhjyyden, joka ei ollut tyhjä, se oli elävää apatiaa, surua, joka näytti olevan päällä, joka paloi hiljaa heidän silmissään.
En tiedä, teenkö sille oikeudenmukaisen selityksen, sitä oli vaikea selittää. Se oli kuin jotain perinnöllistä. Ymmärsin, että nämä ovat ihmisiä, joita on raivostutettu sukupolvien ajan. Suomalaiset ovat olleet masentuneita siitä lähtien, kun he olivat luolissa. Katselin heitä saunassa ja ajattelin, ettei suru ollut heidän, se ei ollut heidän omaisuuttaan, vaan jotakin, mistä he huolehtivat seuraavaa sukupolvea varten.
Sitten menimme laiturille, ja siellä he seisoivat pienissä ryhmissä, onnettomina suomalaisina, tuijottaen tyhjästi horisonttiin. Tai ehkä ei onneton, mutta arpeutunut, ikään kuin pitkän talven ottama. Muistan sen niin uskomattoman pelottavana, että he eivät puhuneet ollenkaan.
Sellaisina olen aina heidät nähnyt, ja siksi rakastan heitä ja tunnen heihin yhteyden.
Ja kun avasin silmäni heille, näin heitä kaikkialla, Helsingin katujen loskassa, uupuneita suomalaisia kantamassa ruokakassejaan kotiin ruokakaupasta. Kahvila-apulainen, jonka jokaisessa liikkeessä näin, että hän kantoi mukanaan suurta surua. Täysin hiljainen taksikuski matkalla lentokentälle, katse kiinnitettynä betonisiin julkisivuihin jokaisessa punaisessa valossa, he torivat hänelle takaapäin, kun valo vaihtui vihreäksi. Ja sitten lentokentällä, surullinen Finnair synkillä logollaan ja kaikilla matkustajilla, jotka näyttivät sulautuvan yhteen brändinsä kanssa, jonka kanssa he lensivät, tyhjät katseet, kun heidät kiirehdittiin ulos koneen rungoista ja kulkivat terminaalien läpi, ohittaen meidät siinä missä seisoimme, siinä he menivät, siinä onnettomat suomalaiset virtasivat langallisten verovapaiden ravintoloiden suolistossa.
Sellaisina olen aina heidät nähnyt, ja siksi rakastan heitä ja tunnen yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Ne ovat ystävällisiä ja rikkovat ennätyksiä. He harvoin toivovat sinulle pahaa. He eivät voi kovin hyvin. Heitä painaa suru, joka tekee heistä oikeita ihmisiä.
Mutta asia ei ole niin. Suomalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa. En ole vieläkään nähnyt heitä, enkä yhtäkään onnellista suomalaista, ja nyt minun on pakko kysyä: Tietääkö kukaan missä he asuvat?
